Theodor Auen elämä

Kuka oli Aue-Säätiön perustaja Theodor Aue? Säätiön tutkimustoimikunnan puheenjohtaja Robert Schweitzer on laatinut tiivistelmän Auen elämän vaiheista.

Theodor Wilhelm Aue syntyi 28. maaliskuuta 1916 Kokandissa. Kaupunki sijaitsee nykyisessä Uszbekistanissa, mutta tuohon aikaan se kuului venäläiseen Turkestaniin. Theodor Auen toinen etunimi muistuttaa hänen isoisästään, joka muutti Sleesiasta Moskovaan ja menestyi siellä tekstiilitehtailijana. Yksi hänen 10 lapsestaan, Max Aue, meni 1905 ”Venäjän Orienttiin” edustamaan Skoda-yhtiön puuvillanvalmistuskoneita ja kävi itse kauppaa niihin kuuluvilla sähkötarvikkeilla ja käyttöhihnoilla. Vuonna 1915 hän avioitui Moskovan saksalaisen Margarethe von Raschan kanssa, jonka esi-isät olivat Baltian saksalaisia. Nuori perhe luovi menestyksekkäästi Venäjän vallankumouskaaoksen läpi ja onnistui 1920 solmitun Tarton rauhan jälkeen matkustamaan Viroon, jossa Max Aue oli syntynyt. Vuonna 1925 hän päätti muuttaa Suomeen, koska Neuvostoliitto valtiona oli vakiintunut eikä paluu Venäjälle ollut enää mahdollista. Hän perusti pienen tuonti- ja vientiyrityksen.

Theodor Aue ja hänen nuorempi veljensä Alexander kävivät Helsingissä Saksalaista koulua, joka valmensi ajoittain jopa 12 eri kansallisuutta edustavia oppilaita ylioppilaiksi. Tutustuminen elävään saksalaiseen kulttuuriin opintomatkalla Saksaan jätti häneen pysyvän jäljen. Koulun ansiosta hän myös oppi suomen kielen niin hyvin, että hänet hyväksyttiin suomenkieliseen Kauppakorkeakouluun ilman muita kielikokeita. Theodor Aue halusi alusta alkaen liikemieheksi. Hän vaali edelleen myös venäjän taitoa – jo pelkästään pitämällä yhteyttä isänsä Venäjälle jääneiden neljän sisaruksen perheisiin. Näiden saksalaisina Stalinin aikana kokema ankara vaino oli yksi niistä syistä, joiden vuoksi hän näki kansallissosialismin aluksi vain kommunismin vastustajana ja sen vuoksi tunnusti sen rikollisen luonteen vasta viiveellä. Tästä hän on myöhemmin muistelmissaan soimannut itseään.

Toinen maailmansota keskeytti Auen urakehityksen, joskin hän jopa aloitti kansantaloustieteen opinnot Leipzigissa. Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen hän toimi talvisodan aikana väestönsuojelutehtävissä, jatkosodan aikana Suomen hyökättyä yhdessä Saksan kanssa Neuvostoliittoon hän toimi saksalaisten joukkojen yhteysupseerina.

Toisen maailmansodan jälkeen Theodor Aue työskenteli Egyptissä, ennen kuin avioitui vuonna 1949 liikekirjeenvaihtaja Ulla Forsblomin kanssa, meni isänsä yrityksen palvelukseen ja astui sen johtoon 1955. Hyvin johdetun yrityksen maine tukenaan hän laajensi taitavasti osuuttaan kaupan kokonaismäärästä sellaisilla tuotteilla, joiden kysyntä kasvoi lopullisesti teollisuusyhteiskunnaksi siirtyvässä Suomessa. Oy Max Aue AB:n tase kaksinkertaistui pelkästään vuosina 1970–1975. Yritys teki tuolloin yhteistyötä 60 suomalaisen ja 40 ulkomaisen liikekumppanin kanssa. Vuonna 1967 saaamansa lievän halvauskohtauksen hieman heikentämä Aue myi yrityksensä vuonna 1975, mutta pysyi osakkaana elintarvikkeiden tuontiyritys Oy Seege Ab:ssa, jossa hän oli yksi perustajista.

Theodor Aue oli aina mukana Helsingin saksalaisessa kulttuurielämässä, jonka selkärangan muodosti kolmikko Saksalainen koulu, saksalainen evankelis-luterilainen seurakunta ja saksalainen kirjasto. Isänsä tapaan Aue hoiti luottamustehtäviä kaikissa näissä instituutioissa. Hän oli päävastuussa seurakunnan talousasioista, oli mukana tekemässä oppilasmatrikkelia koulun 100-vuotisjuhlaa varten sekä osallistui kirjastoyhdistyksen toimintaan.

Energiansa, taitonsa ja avarakatseisuutensa ansiosta Theodor Aue onnistui solmimaan uudelleen suhteet vainojen harventamiin sukulaisiinsa Neuvostoliitossa ja tukemaan heitä. Jo ennen perestroikaa hän vieraili Moskovassa yli kymmenen kertaa. Vuonna 1974 hän pystyi veljensä kanssa käymään syntymäpaikassaan Kokandissa ja iloitsemaan siitä sydämellisestä kiinnostuksesta, joka välittyi jopa lehtihaastattelusta. Säännöllinen kohtaaminen Neuvostoliiton todellisuuden ja maassa asuvien ihmisten kanssa ei johtanut pelkästään siihen, ettei hän tuntenut minkäänlaista kansallismielistä antipatiaa venäläisiä kohtaan, vaan myös valistuneen ja monisyisen asenteen kehittämiseen Neuvostoliittoa, sen ongelmia ja turvallisuusintressejä kohtaan.

Theodor Aue, jossa jo kouluaikana kyvykkäät historianopettajat olivat herättäneet kiinnostuksen historiaa kohtaan, pyrki selvittämään myös oman sukunsa historiaa ja saksalaisia juuria. Hänen kohdallaan kyse ei ollut pelkästään sukututkimuksesta. Pikemminkin häntä kiehtoi se, että niin monet saksalaiset (ja myös hollantilaiset tai brittiläiset: hänen isoäitinsä oli moskovalainen britti) maahanmuuttajat olivat vilkastuttaneet kulttuurista ja taloudellista vuorovaikutusta Keski-Euroopan ja Koillis-Euroopan (tähän lukeutui myös tsaarinajan Venäjä) välillä. He olivat yhtäältä menestyneitä ”oman onnensa seppiä” uusissa kotimaissaan, toisaalta he ylläpitivät kansallista identiteettiään ja olivat samalla valmiita integroitumaan näiden yhteiskuntiin ja vaikuttamaan niissä.

Theodor Aue ei suinkaan nähnyt tätä saksalaisena kulttuurin levittämisenä (Kulturträgertum), vaan pikemminkin eurooppalaisen kulttuuri-integraation varhaisvaiheena. Tätä on muisteltava siinä toivossa, että 1900-luvun harharetkien jälkeen Euroopan jakautuminen päättyisi ja integraatio taas syvenisi. Jo vuonna 1981 Aue kirjoitti, että toiseen maailmansotaan syylliset olivat tuhonneet sen Keski-Euroopan, jonka kulttuuria hän niin arvosti, mutta jakautumisen päivät olisivat luetut, koska Neuvostoliitto ei tulisi löytämään henkistä vastausta Puolasta tulevalle haasteelle.

Toisin kuin monet niin sanotun kokijasukupolven edustajat Aue tunnusti, että historiantutkimus oli tuonut esiin sellaisia asioita, joita hän itse ei aikanaan ollut nähnyt. Silloin kun Saksassa käytettiin suomettumisen käsitettä sisäpoliittisena aseena, mikä suuresti vahingoitti Suomen ponnisteluja puolueettomuutensa vakiinnuttamiseksi, hän puolusti lukuisissa kirjeissä ja kiertokirjeissä saksalaisille ystävilleen sekä Paasikiven-Kekkosen linjaa että Willy Brandtin uutta idänpolitiikkaa. Molemmat valtiot, jotka olivat hyökänneet Neuvostoliittoon, osoittaisivat Neuvostoliiton turvallisuusedut huomioon ottaessaan teesin lännen uhasta taruhirviöksi, joka vielä piti itäblokkia koossa. ETY-kokouksessa hän näki tämän politiikan ensimmäiset tulokset. Theodor Aue kuitenkin puolusti näkemyksiään mieluummin keskusteluissa, kirjeissä ja muistiinpanoissa kuin julkaisuissa. Hän kyllä kävi keskusteluja kansainvälisissä konferensseissa ja pyrki vuoropuheluun toisin ajattelevien kanssa.  Lisätäkseen ajattelutapansa vaikutusta hän perusti vuonna 1985 vaimonsa Ullan kanssa säätiön saksalaisen kulttuurin edistämiseksi. Kun säätiö oli vuonna 1988 esitelty yleisölle Finlandia-talossa, se aloitti toimintansa.    

Säätiön ensimmäisesti julkaisusta Aue huolehti itse: uusintapainos sveitsiläisistä talvisotaa käsittelevistä sanomalehtiselostuksista. Näin hän teki selväksi, että säätiön valokeilassa oli koko saksankielinen Eurooppa. Samaan aikaan hän sai lyypekkiläisen kirjastonhoitajan, Suomen ja Itä-Euroopan historian tutkijan Robert Schweitzerin mukaan ensimmäisiin tutkimusprojekteihin. Ne käsittelivät lyypekkiläisiä maahanmuuttajia Suomessa sekä Viipurin saksalaisten historiaa. Säätiön toiminnanjohtajaksi Theodor Aue nimitti Hangossa asuvan toimittajan ja saksanopettajan Waltraud Bastman-Bühnerin. Tämä sisusti modernin toimistotilan taloon, jossa Margarethe Auella ja myöhemmin Theodor ja Ulla Auella oli asuntonsa. Bastman-Bühner ja Schweitzer perustivat yhteistyössä muiden säätiöiden ja Itämeren alueen tutkimuslaitosten kanssa sarjan tapahtumia: Snellman-seminaarit sekä niin kutsutut Tallinnan symposiumit, joihin kokoontui säännöllisesti Itämeen alueen historioitsijoita.

Theodor Aue ei enää saanut kokea työnsä kasvua ja menestystä. Hän kuoli yllättäen 23.6.1991 sydänsairauteen Detmoldissa, matkalla hänelle niin mieluisalla Keski-Saksan ylänköalueella.

Robert Schweitzer