Koulutötterö yhdistää perinteet Keravalla

01.08.2016
Katarina Baer

Irtokarkit putoilivat ropisten. Paperipussissa oli jo melkoinen elintarvikevärien sekamelska, mutta tunsin oloni epävarmaksi. Prisman karkkihyllyn pieni muovikauha kädessä ei antanut turvaa.

Oliko tarpeeksi? Oliko oikeita? Pälyilin ympärilleni löytääkseni tukea valinnoilleni, ja kappas, löytyihän sitä.

Vain kolmen metrin päässä kauhoi karkkeja omaan pussiinsa ystäväni Andreas. Andreas on Etelä-Saksasta; hän on svaabi ja naimisissa suomalaisen Tiinan kanssa. Pariskunta asuu lastensa kanssa Keravalla ja kuuluu näin itseoikeutetusti Keravan Pikku-Saksaan, Keravalla asuvien saksalaisten tai muiden Saksaan tavalla tai toisella liittyvien sikäläisten saksalaisyhteisöön. Yhteisö on muodostunut parinkymmenen vuoden aikana kaupungin saksalaisen päiväkodin ympärille.

Tavallisesti törmään Andreakseen Lidlissä, mistä tapaamme kumpinkin hakea oluemme, bratwurstimme ja brötchenimme lauantaisin, mutta tänä kesäkuun alkupuolen arki-iltana kilpailevan suurmarketin metrien mittainen karkkihylly oli vetänyt meidät puoleensa.


Onnellinen eskarinsa päättävä keravalainen.

"Näytähän", sanoimme samaan aikaan ja kurottauduimme tutkimaan toistemme valintoja.

Hymähdimme tyytyväisinä: olimme lusikoineet osapuilleen saman määrän samanlaisia karkkeja pusseihimme.

"Mitä muuta?" tivasin.

"No, tämä perussetti tietenkin; penaali, kyniä, kumeja, terotin...", Andreas luetteli.

Hyvä hyvä, hyrisin mielessäni. Olin osannut valita oikeita tavaroita lapseni "koulupussiin" eli Schultüteen. Ostoskorini pohjalla olivat samat esineet kuin Andreaksen korissa.

Andreas saattelee jo kolmannen lapsensa koulutielle Keravan saksalaisesta esikoulusta tänä syksynä, joten hän on minulle näissä asioissa auktoriteetti. Ja hän sai siis minut tuntemaan itseni kunnolliseksi saksalaisvanhemmaksi - joskin vain hetkeksi.

Suomessa tavataan juhlia suureellisesti koulun päättymistä, Saksassa taas sen alkua. Ekaluokkalaisen ensimmäinen koulupäivä on Saksassa suuri juhla, jota viettämään perhe kutsuu koko lähisuvun. Ja tuona suurena päivänään viisi-kuusivuotias saksalaislapsi saa kauan odottamansa, vanhempiensa askarteleman komean pahvitötterön täynnä makeisia ja koulutarvikkeita.

Keravan Pikku-Saksassa kummankin maan perinteitä on yhdistetty luovasti. Kun eskari ja samalla vuosien päiväkotiura päättyy, Keravan pikkusaksalaiset vanhemmat askartelevat Saksasta tilattujen askartelumateriaalien pohjalta koulutulokkailleen koulupussit. Ne ojennetaan sitten - kukkuroilleen täytettyinä - lapsille juhlallisesti päiväkodin kesäjuhlassa, ja samalla siis esikoululaisten "päättäjäisissä", juhannuksen alla.

"Ja sitten vielä tämmäinen yksi lelupakkaus...", Andreas jatkoi ja kaivoi ostoskoristaan vaaleanpunaisen Friends-Legopakkauksen.

Ai semmoinenkin, ajattelin nolona, mutta teeskentelin tietäväistä vilauttaen Andreakselle puolestani Aku Ankan taskaria. Poikani pussiin tulisi tämmöinen kirja.

Jokin Star Wars - tai Ninjago -Legopakkaus minun oli leluhyllystä selvästi kuitenkin vielä haettava. Supermarketin tarjoamaa pussin sisältöä piti meidän lapsellamme olla yksi enemmän kuin Andreaksen lapsella.

On nimittäin niin, että Suomessa kun eletään, koulupussiin on luontevaa sujauttaa se suomalaisen ekaluokkalaisen eniten odottama esine: ensimmäinen oma kännykkä. No, helppoahan Andreaksen on: hänellä on tyttö mutta meillä poika, joka osoitti jo viisivuotiaana riippuvuuden merkkejä kännykkäpelejä kohtaan. Olin päättänyt mieheni kanssa, että poikamme viettäisi vielä yhden viimeisen kännykkävapaan kesän ja saisi ensimmäisen kapulansa suomalaisittain vasta elokuussa vähän ennen koulun alkua.

Olin tehnyt eskarilaisvanhempien joukossa nopeaa gallupia ja saanut vastaukseksi, että aika monen lapsi kuitenkin saisi ensimmäisen kännykkänsä Schultütessään, kuten Andreaksen tytär. Otsahiki tursusi, kun näin valvepainajaisia siitä, kuinka lapset reuhtoisivat juhlassa tötterönsä auki ja vertailisivat sisältöjä ja kuinka se laukaisisi pettymyksen parkaisuja, hmm, eräiden lapsessa. Nämä kiusalliset mielikuvat olivat syy hankkia poikamme koulupussiin jokin lohdutuslahja kännykän puuttumisesta - siis se taskari.

Pojan pussista sentään tuli yhtä komea kuin "oikeiden" saksalaisperheidenkin lasten tötteröistä. Tunnustan: olin onnistunut ulkoistamaan askartelun koulunsa Saksassa aloittaneelle isosiskolle ja sattumalta luonamme tuolloin kylässä olleelle isosiskon saksalaisystävälle.

Suuri päivä koitti. Koleahan se oli, mutta Keravan puut ja pensat olivat vehreinä, eikä satanut.

Juhla oli korea ja liikuttava. Ei enää kurahousuja, ei enää pienen lapsen viemistä ja hakemista yhtenäkään pimeänä räntäaamuna tai hämäränä iltapäivänä. Itketti, ilosta ja surusta.

Vuoroon tuli eskarista "valmistuvien" palkitseminen. Kymmenen pientä lasta rivissä naamat kuin Naantalin aurinko, jättimäisiä tötteröjä kapeiden käsivarsiensa välissä puristaen. Sitten ryhmäkuvia, kaverikuvia, perhekuvia ja yksittäiskuvia päiväkodin pihassa.

Ja sitten, hetkinen... avaamattomat Schultütet lojuivat sikinsokin penkillä ulko-oven vieressä. Mihin lapset olivat kadonneet? He olivat vilistäneet leikkeihinsä - kuin konsanaan viettämään viimeistä vapaata kesäänsä.

Me vanhemmat jatkoimme suomalaisten ja saksalaisten perinteiden luovaa yhdistelyä päiväkodin puffetissa. Tarjolla meille oli bratwurstia ja toisin kuin esimerkiksi berliinisläiskoulujen ja -päiväkotien juhlissa - oluen sijaan mehua.

Katarina Baer

Kirjoittaja on suomalais-saksalainen toimittaja ja kirjailija, paluumuuttaja Berliinistä ja Aue-säätiön neuvottelukunnan jäsen. Baerin kirja He olivat natseja (Teos), omakohtainen kirja hänen omista isovanhemmistaan, ilmestyi huhtikuussa.