Mistä ratkaisu Saksan poliittiseen umpisolmuun?

08.01.2018
Anna-Maija Mertens

Saksassa valittiin uusi parlamentti 24. syyskuuta 2017. Tällä kertaa vaaleista ei kuitenkaan ollut poliittisen linjan selkiyttäjäksi tai uuden tien avaajaksi. Vaalitulos aiheutti pikemminkin hämmennystä. Tuloksesta ei löydy minkäänlaista selkeää enemmistöä perinteisille puoluekokoonpanoille, vaan äänten sirpaloituminen ja oikeistopopulistisen Vaihtoehto Saksalle -puoleen marssi Saksan parlamenttiin vaatii täysin uudenlaista poliittista matematiikkaa hallitusta muodostettaessa. Yli kolme kuukautta vaalien jälkeen erinäköisiä hallitusneuvotteluja valmisteleva Angela Merkel kollegoineen vaikuttaakin edelleen olevan täysin ymmällään siitä, miten tätä kansan tahtoa tällä kertaa nyt oikein pitäisi tulkita.

Saksan epäselvään vaalitulokseen johtivat monet tekijät. Yksi nousee merkityksessään kuitenkin yli muiden. Perinteisten kansanpuolueiden kristillisdemokraattisen CDU:n ja sosiaalidemokraattisen SPD:n hallitusyhteistyö viime hallituskaudella hämärsi näiden totuttujen kilpailijoiden välisiä puolue-eroja ja marginalisoi opposition politiikan äärilaidoille. Poliittisten päätösten kyseenalaistaminen ja vasta-argumentointi hävisivät, sen sijaan poliittisista linjauksista vastasi suuri poliittinen möhkäle, jonka ääriviivoja oli vaikea hahmottaa. Tämä lukkiutti myös Saksan poliittisen dialogin. Eipä ihme, että esimerkiksi Vaihtoehto Saksalle -puolue käytti tilaisuutta hyväkseen tarjoten selkeän kuuloisia kantoja vallalla olevan epäselvän ja usein myös risitriitaisen politiikan sijaan.

Saksan valtiollinen taso on tottunut toimimaan maan poliittisena vakauttajana. Poliittinen päätöksenteko on monimutkaisesta osavaltiollisesta rakenteesta johtuen usein haastavaa. Poliittinen oppositio ei löydy ainoastaan virallisista oppositiopuolueista, vaan usein myös osavaltioista, joilla on vahva rooli Saksan poliittisessa päätöksenteossa ja jotka useimmiten ajavat omaa etuaan valtion edun sijasta. Siksi Saksassa ei olla järin kiinnostuneita testailemaan uusia toimintamalleja ja riskeeraamaan uudenlaista hallitusyhteistyötä.

Saksassa on kuitenkin nyt syntynyt pattitilanne, jossa uusia ideoita tarvittaisiin. Mutta tarjolla vaikuttaa olevan ainoastaan huonoja vaihtoehtoja. Koska ensimmäinen hallitustunnustelu väriyhdistelmästä johtuen Jamaicaksi ristityssä kokonpanossa CDU:n, liberaalien ja vihreiden välillä kaatui liberaalien vetäydyttä neuvotteluista, jäljelle jäi oikeastaan vain kolme mahdollista vaihtoehtoa: CDU:n ja SPD:n välinen ”suuri” hallitusyhteistyö viime hallituskauden mukaisesti, vähemistöhallitus tai uudet vaalit. Näistä ensimmäinen vaikuttaa olevan vakautta hakevan Angela Merkelin tämänhetkinen toivemalli. Juuri tästä molemmat puolueet tulevat keskustelemaan jo tammikuun ensimmäisen työviikon lopulla.

Viime hallituskauteen nojautuva suurten kansanpuolueiden välinen hallitusyhteistyö olisi kuitenkin tappio Saksan demokratialle. On nimittäin nimenomaan suuren hallitusyhteistyön syytä, että kansa loittonee politiikasta. Puoueiden poliittiset vaihtoehdot, puolueohjelmien erot ja sitä kautta myös kansan ääni politiikassa hämärtyvät. Vain kuukausi ennen Saksan viimevuotisia vaaleja 46 prosenttia äänestäjistä ei osannut vielä sanoa, ketä he tulevat äänestämään. Näin suurta äänestäjien epävarmuutta ei Saksassa ole nähty enää kymmeniin vuosiin.

Yhtä huono vaihtoehto, ellei jopa se kaikkein huonoin, olisi uudet vaalit. Uudet vaalit olisi samalla myös looginen virhe, koska ajankohtainen ongelmahan ei johdu kansasta, joka jo oman työnsä teki, vaan politiikasta, jonka vuoro olisi nyt asiaan kuuluvalla tavalla reagoida vaalitulokseen.

On selvää, että sekä Saksa että Saksaa jännittyneenä seuraava muu Eurooppa toivoo ja haluaa maalta vakautta, myös Euroopan vakauden turvaamiseksi. Siksi Saksan poliitikoille olisikin helpointa valita jo valmiiksi tuttu malli. Mutta tämä malli on osa Saksan tämänhetkistä poliittista ongelmaa, ei sen ratkaisua. Vakaus pikemminkin vaarantuu demokratian heikentyessä.

Ratkaisu voisikin löytyä sen sijaan uudenlaisesta poliittisesta kulttuurista ja avoimesta dialogista, joka mahdollisesti avautuisi vähemmistöhallituksen kautta. Vähemmistöhallituksen yksi ominaisuushan on se, että ”automaattisia” määräenemmistöjä ei ole, vaan hallituksen täytyy taistella jokaisesta päätöksestään. Tämä toisaalta voi hidastaa poliittista päätöksentekoa, samalla se kuitenkin avaa päätösten perusteluita. Puolueiden väliset poliittiset erot tulisivat tätä kautta taas näkyviin ja kansan olisi mahdollista valita poliitikko ja politiikka, jota oikeasti tukee. Riskinä vähemmistöhallituksissa on se, että ne usein hajoavat ennen hallituskauden loppua, mutta jos vähemmistöhallitus mahdolliseen hajoamiseensa mennessä ehtisi selkiyttää poliittisia linjauksia ja argumenttien raja-aitoja, demokratiaa olisi vahvistettu ja kansa olisi valmiimpi seuraaviin vaaleihin. Kansanvallastahan tässä kuitenkin on kyse.