Timo Miettinen: Mitä Saksan vaaleista jäi kertomatta?

Saksalainen politiikka näyttäytyy Suomeen usein eliittivetoisena kamppailuna. Sen taustalla olevat yhteiskunnalliset prosessit jäävät sen sijaan vähemmälle huomiolle.

Saksan parlamenttivaalit käytiin sunnuntaina 26.9.2021. Vaalikevään keskeisimpiä teemoja oli väistyvän liittokansleri Angela Merkelin seuraajan valinta ja tähän liittyvät odotukset ja toiveet. Vaalikamppailu olikin poikkeuksellisen henkilöitynyttä ja keskittyi varsinkin kolmen kärkipuolueen kansleriehdokkaiden ympärille.

Näistä ehdokkaista parhaiten onnistui eittämättä Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen SPD:n Olaf Scholz, Saksan valtionvarainministeri ja Merkelin varakansleri. Nordrhein-Westfalenin osavaltiosta kotoisin oleva Scholz onnistui vakuuttamaan äänestäjät selkeästi kilpakumppaneitaan paremmin. Hän lupasi muutosta, mutta ei äkkikäännöstä Saksan pitkään linjaan. Julkiset investoinnit ovat kiihtyneet hieman Scholzin valtionvarainministerikaudella, mutta kansleriehdokkaana hän on puolustanut myös Saksan perustuslakiin kuuluvaa velkajarrua.

Scholz on osoittanut jonkinlaista aktiivisuutta myös EU:n budjetin ja globaalin yritysverotuksen uudistamisessa. Perusvireeltään häntä voidaan kuitenkin pitää Merkelin kaltaisena pragmaatikkona, joka keskittynee suureellisen visioinnin sijaan Saksaa ja Eurooppaa kohtaavien kriisien selvittelyyn.

Koska kommentoin itse vaaleja muutamassakin eri mediassa, jäin miettimään Saksan vaaleista kerrottua yhteiskunnallista tarinaa – tai pikemminkin sen puutetta. Ei sillä, etteikö vaikkapa Britannian tai Yhdysvaltain politiikka pyörisi vahvasti henkilöiden ympärillä. Silti brexitistä tai Trumpin vaalivoitosta vuonna 2016 esitettiin suomalaisessakin mediassa melko kiinnostavia yhteiskunnallisia narratiiveja globalisaation häviäjien kostosta tai ruostevyöhykkeen ratkaisevasta roolista. 

Sen sijaan Saksasta emme ole kuulleet tässä suhteessa oikein mitään. Huomio on ollut vahvasti velkajarrun tai finanssipoliittisten sääntöjen kaltaisissa melko teknisissä kysymyksissä – tai Merkelin seuraajaksi nousevan kanslerin henkilökohtaisissa ominaisuuksissa. Ne yhteiskunnalliset voimat ja kehityskulut, jotka tuottivat Saksan historiassa poikkeuksellisen hajaantuneen parlamentin ja pakottavat käytännössä muodostamaan kolmen puolueen hallituksen, ovat jääneet analyyseissa sivuun.

Miksi näin on? Ehkä kyse on monen osatekijän summasta. Vaikka Babylon Berlinin kaltaiset hittisarjat ovat tuoneet saksalaista kulttuuria tutuksi myös suomalaisille, Saksaa lähestytään poikkeuksellisen usein sen 1900-luvun historian kautta. Saksalaiset autot ja teknologia ovat suomalaisille tuttuja, mutta kielimuurin takia suurin osa ihmisistä seuraa saksalaisen yhteiskunnan kehitystä jonkinlaisen etäisyyden päästä. Tätä aukkoa paikkaavat loistavat kirjeenvaihtajat kuten Ylen Suvi Turtiainen, Hesarin Hanna Mahlamäki sekä Kauppalehteen kirjoittava Tapio Nurminen.

Mitä vaalitulos sitten kertoo nimenomaan saksalaisen yhteiskunnan kehityksestä?

Ensinnäkin: vaikka suomalaisia saattaa kiinnostaa Saksan suhtautuminen EU:n kehittämiseen, vaalit ratkaistiin sisäpoliittisilla kysymyksillä. Saksassa puhuttavat nyt melko tavanomaiset sosiaalipoliittiset kysymykset, kuten eläkkeet, työehdot, asumisen hinta ja koulutus. Koronakriisi on hoidettu Saksassa pääosin mallikkaasti, mutta siirtyminen etätyöhön ja etäopetukseen on paljastanut suuria puutteita digitaalisissa yhteyksissä. Merkelin hallitusten melko tiukka finanssipoliittinen linja nosti Saksan vientiylijäämän maailmanmestariksi, mutta se jätti jälkeensä mittavan korjausvelan, jota pyritään nyt paikkaamaan julkisilla investoinneilla. Tämä on merkittävä muutos Saksan perinteisessä linjassa, jossa puolueet ovat usein jopa kilpailleet talouskonservatiivisilla näkemyksillä.

Toiseksi: Saksan politiikkaa hallitsevat hyvin monenlaiset jännitteet pohjoisen ja etelän, idän ja lännen, nuorten ja vanhojen, kaupungin ja maaseudun välillä. Se olennaisesti luokkaperustainen ajattelutapa, joka toisen maailmansodan jälkeen tuotti kahden suuren kansanpuolueen CDU/CSU:n ja SPD:n varaan rakentuvan järjestelmän, on korvaantumassa aiempaa vaihtuvampien poliittisten identiteettien sommitelmalla. Osittain kyse on erityiskysymysten kuten ilmastonmuutosten noususta poliittista kenttää jakavaksi tekijäksi. Toisaalta perinteinen jako oikeistoon ja vasemmistoon toteutuu eri ikäryhmissä hieman eri tavoin. Yli 60-vuotiaiden parissa SPD ja CDU/CSU ovat edelleen kansanpuolueita, sen sijaan nuoremmat äänestäjät valitsevat mieluummin Vihreät tai talousliberaalin FDP:n. On vaikea ennustaa, jääkö poliittisen kentän hajaantuminen pysyväksi ilmiöksi vai tuottaako se jatkossa uudenlaista blokkiajattelua. Joka tapauksessa poliittiset valinnat näyttävät kietoutuvan aiempaa vahvemmin erityiskysymysten ympärille.

Kolmanneksi näyttää siltä, että laitaoikeiston kasvuedellytykset ovat Saksassa olennaisesti rajatumpia kuin esimerkiksi naapurimaissa Ranskassa ja Puolassa. Eurokriittisenä populistipuolueena aloittanut AfD on pyrkinyt kopioimaan teemoja ja toimintatapoja eurooppalaisilta sisarpuolueiltaan; silti sen kannatus on jäänyt noin 10 prosentin tienoille eikä potentiaalia tunnu olevan juuri enempään. Kyse on varmasti osin poliittisten suhdanteiden muutoksista – koronakriisi on kohdellut populismia huonommin kuin esimerkiksi vuoden 2015 pakolaiskriisi – mutta tärkeä rooli on myös alueellisilla ja historiallisilla tekijöillä.

Törmäsin Twitterissä hauskaan havaintoon, jonka mukaan vaalitulos noudattaa itse asiassa ennen vuotta 1870 yhdistyneen Saksan keskeisimpien alueiden rajoja. Kyse ei ole vain anekdootista, vaan Preussi, Baijeri ja Saksi nousevat esiin omina kokonaisuuksinaan. Pelkkä taloudellinen kehitysaste ei kuitenkaan selitä poliittista kannanmuodostusta. Kuten politiikan tutkija Lukas Haffert on esittänyt, katolilaisten kokema syrjintä historiallisen Preussin kaltaisilla protestanttisilla alueilla on johtanut eräänlaisen vastakulttuurin syntyyn – ja näkyy tätä kautta myös vähäisenä kannatuksena AfD:n kaltaisille radikaalipuolueille. Yhden hypoteesin mukaan kyse on eräänlaisen sosiaalisen jatkuvuuden rakentamisesta, joka on synnyttänyt sivutuotteena myös pitkäaikaisen lojaliteetin kansanpuolueita kohtaan.

Oli miten oli, saksalaiseen politiikkaan vaikuttavatkin erityisellä tavalla valtiosta erilliset sosiaaliset yhteisöt kuten kirkko, kansalaisjärjestöt ja paikallisyhteisöt. Näiden vaikutuksesta lukisi mielellään myös suomalaisesta mediasta. Niiden asteittainen mureneminen voi tarkoittaa merkittäviä liikahduksia Saksan poliittisella kartalla.

Timo Miettinen

Kirjoittaja on akatemiatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen kirjansa Eurooppa: poliittisen yhteisön historia ilmestyi Teos-kustantamon kautta syyskuussa 2021.